<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Elettiin vuotta 2004, kun jätin tutun ja turvallisen Helsingin ja suuntasin kymmeneksi kuukaudeksi oppilasvaihtoon Etelä-Saksaan, Baden-Württenbergin osavaltioon. Kun sain ensimmäistä kertaa tietää, että päätyisin kahdenkymmenenviiden tuhannen ihmisen asuttamalle paikkakunnalle, en voinut olla miettimättä miten ihmeessä saisin koko vuoden maalaismaisemissa kulutettua. Ympäristön muutos oli kuitenkin melkoinen. Olen Helsingin kasvatti ja Sankt Georgenissa oli vain yksi koulu. Tästä johtuen kaikki käytännössä tunsivat kaikki.

                      Kun ensilumi satoi Schwarzwaldin vuorille minulle selvisi kuitenkin melko nopeasti kuinka tulisin aikani Saksan maalla viettämään. Koulukaverini ja sisarukseni olivat lumen tulosta innoissaan sillä he pääsisivät vihdoinkin avaamaan laskettelukauden. Muiden fiilistellessä talven tuloa manailin mielessäni, etten koskaan ollut lautaillut tai kokenut edes olevani "snoukka tyyppiä". Kun koulutoverini kävivät jatkuvasti paikallisella Feldberg rinteellä huomasin, että lumilautailu oli paikkallisnuorten tärkein tapa viettää aikaa yhdessä...siis kylän orkesterin lisäksi tietenkin. Kun soittimet varsinkaan eivät kiinnostaneet, mutta halusin kuitenkin kiihkeästi saada kavereita ja integroitua kouluporukkaan ajattelin, että voisinhan edes yrittää pysyä mokoman kapistuksen päällä. Eihän minun tarvitsisi sitä sen kummemmin oppia! Pääasia olisi, että saatoin mennä muiden mukaan mäkeen ja näyttää, etten ollut passiivinen pohjolalainen, joka vain kömpii talven tullen koloonsa.Kun kerroin tästä isäntäperheeni äidille oli hän innoissaan ja paljasti ilmoittaneensa minut jo lumilautailukurssille. Tunsin kylmän hien otsallani. Olin kuvitellut opettelevani laskemaan kavereiden opastuksella, EN isossa ryhmässä jossa nolaisin taatusti itseni. Sain kuitenkin väkinäisen hymyn väännettyä kasvoilleni ja yritin psyykata itseäni ajattelemalla, että eihän se voisi niin kamalaa olla...Eihän?!

                      Ei niin, se oli kamalampaa. Kun kurssi alkoi huomasin, että olin seitsemäntoistavuotiaana sen ainoa yli yksitoista vuotias osanottaja. Kurssin pyörittäjät taas olivat minun ikäisiäni tai vanhempia poikia (pahimmat mahdolliset paineet siis;)). Lapset oppivat tietenkin heti miten homma toimii, kun minä taas sain korkeintaan muutaman kurvin aikaiseksi kunnes jälleen kellahdin kumoon. Vaikka laskeminen tuntui aluksi kamalalta, huomasin kuitenkin, että alakoululaisten iloiset kasvot heidän kehittyessään uuden harrastuksen parissa saivat myös minut innostumaan lajista. Halusin kokea saman "flown" ja osoittaa itselleni, että olisin sittenkin "snoukka tyyppiä". Kurssin jälkeen ryhdyin lähtemään koulukavereideni mukaan Feldbergille. Olin aina se jota odotettiin ja se joka kaatuili hississä, mutta raikas ilma, kauniit maisemat ja tottakai kivat kaverit tekivät sen, että suhteeni lumilautailuun oli aika ristiriitainen. Toisaalta se teki minut onnelliseksi ja sai koti-ikävän unohtumaan. Toisaalta taas tuntemaan oloni kömpelöksi.Kun palasin Suomeen ajattelin jättäväni harrastuksen sikseen. Eihän se olisi enää sama asia ilman Saksalaisia kavereitani! Kuitenkin isäni halusi ostaa minulle laudan ja buutsit enkä tohtinut panna vastaan ja niin harrastukseni jatkui.

                      Olin todellakin hyvin hidas oppimaan laskettelun. Lumilautailun rentous, sen sosiaalisuus sekä yhteys luontoon eivät silti päästäneet minua otteestaan. Vasta viime talvena koin ensimmäistä kertaa oloni rinteessä varmaksi, ja rakastuin tuohon vauhdin tunteeseen jota ennen niin pelkäsin. Kun laskee kovaa mäkeä alas ja vetää sopivan kokoisesta hyndästä tuntuu, ettei tarvitse ajattella mitään muuta ja on vapaa. Nyt haluan kokea tuon fiiliksen yhä uudelleen ja uudelleen. Vuosi Saksassa oli henkisesti raskas. Oli ikävä kavereita, Helsinkiä ja perhettä, mutten luopuisi ikinä tuosta ajasta sillä uusi ympäristö opettaa uusia asioita itsestä. Kokemukseni Saksassa myös opetti minulle kaksi merkittävää asiaa harrastamisesta, jotka minun piti kokea käytännössä ennen kuin pystyin ne sisäistämään. Harrastamisessa ei ikinä tarvitse miettiä sitä kuinka se sopii just sulle tai mitä muut susta ajattelee. Siinä on kuitenkin loppujen lopuksi aina kyse siitä, että haluaa antaa itsellensä jotakin. Tässä mielessä ajattelen, että harrastaminen on tietyllä tapaa hyvin henkilökohtaista. Toinen opetus minulle oli, että mitä vaikeammalta jokin asia aluksi tuntuu oppia, sitä antoisampi ja palkitsevampi se voi olla. Rohkaisen siis kaikkia kokeilemaan jotakin uutta mikä kiehtoo, mutta tuntuu samalla jotenkin vieraalta. Saatat yllättyä siitä kuinka se onkin juuri just se sun juttus:).