Okei ystävät. Tässä tulee nyt ensimmäinen kehitysmaa-aiheinen tilitykseni, jollaisia ounastelinkin blogini kuvauksessa ennemmin tai myöhemmin kirjoittavani. Kärsin tällä hetkellä kyllä melkoisesta väsymyksesestä ja itseaiheutetusta särystä (Viron tuliaiskasseja tuossa juuri purin;D), että en tiedä onko tämä paras ajankohta kirjoittaa tälläisiä, mutta kun vuodattamisen himo iskee, niin se iskee..Ei sille mitään mahda.

Täytyy sanoa, että ennen kuin aloitin opiskelemaan kehitysmaatutkimusta, tiesin globaaleista ongelmista hyvin vähän. Nyt jälkikäteen tuntuu jopa uskomattomalta, kuinka selvillä sitä voi olla vaikka mistä Britney Spearsin toilailuista, mutta olla epätietoinen tulevaisuutemme kannalta niinkin keskeisistä asioista kuten esimerkiksi niistä lukuisista tekijöistä, jotka aiheuttavat väestönkasvun, jota ennen opintojani pidin suurimpana esteenä kehitysmaiden kehitykselle. Olen puhunut minulle läheisten ihmisten kanssa paljon Afrikasta ja ihmiskunnan pelottavasta tulevaisuudesta aina siitä lähtien kun köyhyys ja maapallon eriarvoisuus rupesivat minua mietityttämään. Keskusteluissa olen huomannut, että suuri osa tuntemistani ihmisistä pitää (niin kuin itsekin aiemmin pidin) väestönkasvua pahimpana globaalina ongelmana. Tämän kirjoituksen tarkoituksena on selventää miksi en enää ajattele niin. Tarkoituksenani ei ole saarnata tai muuttaa ihmisten mielipiteitä, koska tiedän, että näistä kysymyksistä voi aina olla montaa mieltä. Haluan kuitenkin nyt kehitysasioita enemmän pureskeltuani tuoda esille sen näkemyksen blogissani, joka pitää länsimaiseen yhteiskuntamalliimme syvälle juurtunutta suurkulutusta planeetamme uhkakuvien ja kehitysongelmien alkusyynä, koska se tuppaa mielestäni jäämään näiden asioiden yhteydessä turhan usein pimentoon. Ei liene epäselvää, että itse kannatan kyseistä lähestymistapaa, joka ei ole suoraan kehitysmaatutkimuksen vaan joidenkin alan tutkijoiden teoria.

Kun mietimme Afrikkaa, tulee monille ihmisille ensiksi mieleen avustusjärjestöjen ja sanomalehtien ahkerasti levittämät kuvat tummaihoisista nälkäänäkevistä lapsista, joita on PALJON. Aivan liian paljon suhteessa ruokamäärään jota heille olisi tarjolla! On totta, että väestönkasvu on suurinta juuri Afrikassa kuin myös nälkä, mikä on erittäin hankala yhtälö. Monet ihmiset ovat tietoisia siitä, että korkea väestönkasvu on seurausta köyhyydestä. Kun valtiolla ei ole varaa luoda toimivaa terveydenholto- ja sosiaaliturva järjestelmää, on vanhempien yksinkertaisesti pakko hankkia paljon lapsia. Kun moni jälkeläisistä kuolee ennen täysi-ikää on pelattava varman päälle, jotta edes kaksi jäisi henkiin pitämään huolta vanhemmistaan, kun he eivät itse enää pysty hankkimaan elantoaan. Usein ajattelu lopetetaan kuitenkin väestönkasvun yhteydessä tämän toteamiseen, vaikka älyttömän tärkeää olisi jatkaa ajatusleikkiä siihen miksi kehitysmaat ovat niin köyhiä. Kysymys on kinkkinen ja siihen on pätevimmänkään kehitysmaatutkijan mahdotonta antaa yksiselitteistä vastausta, sillä on monia asiaan vaikuttavia tekijöitä. Jokatapauksessa selvää on se, että länsimainen kerskakultus pitää yllä kehitysmaiden köyhyyttä. Se myös asettuu kolmannen maailman kehityksen esteeksi, koska meidän korkean kulutuksemme tähden maapallon ekologinen kantokyky romahtaisi nopeasti, jos etelä vaurastuisi bruttokansantuloltaan edes Turkin tasolle.

Mutta kuinka siis länsimaiset kulutustottumuksemme pitävät yllä kehitysmaiden köyhyyttä, ja toimivat siten välillisesti väestönkasvun aiheuttajina? Länsimaat joissa asuu yksi kuudesosaa maailman väestöstä(tai yksi seitsemäsosaa, whatever), kattavat viisi kuudesosaa maailman kulutuksesta. Jotta tämä olisi mahdollista, täytyy resurssien (siis hyödykkeiden, dollarien) virrata hyvin epätasaisesti pohjoisen ja etelän välillä ensiksi mainitun eduksi. Tämä asia on ainakin itselleni helpointa hahmottaa siten, että ajattelen afrikkalaisten työpanoksen rahana. Afrikkalainen pienviljelijä voi hyvänä vuonna ansaita parhaimmillaan 200 euroa, riippuen siitä mikä on kahvin ja muiden perushyödykkeiden maailmanmarkkinahinta tuona vuotena. Kyseinen ansio on kuitenkin minimaalinen siihen nähden miten paljon yrittäjä tuottaa perushyödykkeitä länsimaiden kulutettavaksi. Näin kunkin Afrikan maan resurssi, joka on tässä yhteydessä työpanos, valuu länsimaihin. Tämä resurrssien ns. pois tihkuminen tänne mahdollistaa taas sen, että me voimme ostaa sen edullisen kahvipaketin, ja juoda sen halvan hinnan tähden mokkaa niin paljon kuin sielu sietää. Tämä ilmiö näkyy oikeastaan kaikkien voimavarojen kohdalla, joita Afrikalla on olemassa. Oli kyseessä sitten malmilöydöt, työvoima tai teknologia, maailmantalouden "säännöt" toimivat niin, että kehitysmaihin jää aina vähiten. Ennen kuin vaatteita alettiin valmistaa kehitysmaissa oli niiden maailmanmarkkinahinta suhteellisen korkea. Kun tehtaita ryhdyttiin perustamaan myös länsimaiden ulkopuolelle 1950-luvulla laskivat niiden merkkien hinnat merkittävästi, jotka oli tuotettu etelässä.

Tässä vaiheessa saatta mielessä herätä kysymys, mikseivät afrikkalaiset esimerkiksi panosta suunnitteluun ja markkinointiin jos tuotannosta maksetaan niin huonosti. Liki vaiettu totuus on, että länsimaat ovat ikään kuin "valjastaneet" kehitysmaat vain tuottamaan perushyödykkeitä. Ostovoima on lännessä ja täällä peritään sitä kovemmat tullit kehitysmaiden tuotteilta, mitä pidemmälle tuotetta on kehitetty. Mitä jalostetumpi tuote, saatikka sitten valmis hyödyke (esim. kahvilaatu joka kuuluu jollekin afrikkalaiselle yhtiölle) sitä korkeampi tulli. Tälläisten pitkälti valmiiden tuotteiden tuottaminen on siis tällä hetkellä kannattamatonta kehitysmaille ja siksi ne nöyrtyvät tuottamaan vain perus raaka-aineita (tämä perushyödykkeiden tuotto pätee juuri kaikista köyhimpiin maihin). Niin kauan kuin länsimailla siis on ostovoima, on sillä myös valta sen suhteen missä raha haisee.

Korkea kulutus ja kerskaileva elämäntyyli aiheuttavat monia ympäristöongelmia, kuten varmasti kaikki tietävätkin. Niin korkeilta päästöiltä, merten kalojen järkyttävältä vähäisyydeltä kuin myös maapallomme keuhkojen (sademetsien) kaatamiselta olisi kaikelta voitu välttyä dramaattisessa mittakaavassa, jos osaisimme elää vaatimattomammin. Niin monen brasilialaisen ei tarvitsisi yrittää hankkia elantoaan rauhoitettujen metsien kaatamisella, jos resursseja jäisi enemmän sinne. Tällöin ostovoimaakin olisi alhaalla enemmän ja sitä kautta työpaikkoja paikallisille, eikä heidän täten tarvitsisi lähteä sankoin joukoin puita kaatamaan.

Länsimaisten päättäjien on todella mietittävä tulisiko tätä kulutukseen perustuvaa yhteiskuntamalliamme muuttaa. En usko, että muuten väestönkasvua saadaan taltutettua ja sen myötä aavikoitumista sun muita isoja ongelmia ratkaistua. Sitä paitsi onko tämä kaikki materia nyt erittäin ajankohtaiseksi tulleen ekologisen kestämättömyyden väärti?! Minä sanon, että ei ja näin sanovat myös asiaan perehtyneet tieteelliset tutkimukset, joiden mukaan tietyn pisteen jälkeen, jossa perustarpeet on tyydytetty ei materia enää lisää ihmisten onnellisuutta.

Kiitos jos jaksoit lukea tekstini loppuun ja anteeksi lukuisat kirjoitusvirheet. Olen niin väsynyt, että niitä on tässä merkinnässä varmasti jopa enemmän kuin tavallisesti. Otan ilolla vastaan kommentteja ja myös kritiikkiä tekstistäni! Päämääräni on herättää keskustelua:)

ps. En halunnut sanoa tekstilläni, että kulutus pitäisi yksin omaan jakaa maiden kesken tasapuolisemmin. Se mitä haluan sanoa on, että ihmiskunnan tulisi kokonaisuudessaan vähentää kulutustaan, sen lisäksi, että sitä pitäisi myös jakaa pohjoisen ja etelän välillä kristillisemmin. Muuten väestönkasvua ei saada taltutettua.

pps. Voin kuvitella, että moni teistä miettii, että mitä se Julia siinä saarnaa kulutuksesta kun se itsekin omistaa aivan liian monta laukkua, kodinkonetta jne. Täytyy myöntää, että totuttelen tässä itse vasta elämäntyyliin jossa yritän ostaa vähemmän jne. Paljon on vielä opittavaa, mutta paljon on myös jo opittu:)