<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

"Kun käytät Lorealin Oilov Ulaun ryppyvoidetta kahden viikon ajan, ihosi näyttää 20-vuotta nuoremmalta" kuuluu kosmetiikkamainoksen lupaus. Marketin hyllyllä taas odottaa vieri vieressä syntymäpäiväkortteja, joissa koreilevat toinen toistaan kannustavampia lauseita päivänsankarille. "Olet nuorekkaampi kuin miltä näytät" ja "tulet viisaammaksi et vanhemmaksi" ovat rohkaisuja ihmisille, jotka ovat jo ylittäneet sen ikävaiheen, jossa jokaisen kertyneen ikävuoden tuomia vapauksia odotetaan malttamattomina. Länsimaisissa yhteiskunnissa ihannoidaan nuoruutta ja pelätään vanhuutta, se on jo melkein sanomattakin selvää! Tämä ei näy yksin omaan markkinoinnissa ja mediassa, vaan myös ihmisten jokapäiväisissä asenteissa ja odotuksissa. Etikettisääntö kuuluu, että yli kaksikymmentä vuotta vanhalta naiselta ei saa kysyä ikää ja syntymäpäivien juhlintakin jää vanhetessa yhä useammilta menneisyyteen. 

                 Nuoruuden ihannointiin liittyy vahvasti ajatus siitä, että nuorena on oikeus olla vapaa ja vastuuton. Voi vaikka lähteä ex-tempore reissulle etelän lämpöön, juhlia kaikki viimeiset roposet ja elää seuraavaan palkkaan asti nuudeleilla. Tätähän ei myöhemmällä iällä missään tapauksessa enää voisi tehdä, sillä eihän lasten tarpeita nyt millään opiskelija ruokavaliolla tyydytetä, eihän?! Tai entä miten naapurit reagoisivat, kun keski-ikäinen palaa kahden viikon reissulta Bahamalta, kaljamahan sekä uuden käärmetatuoinnin kera?  Aivan he sanovat, että viereisen korttelin setä (tai tasa-arvon nimissä täti) on alkoholisoitunut. Suomessa nuorten juominen on hiljaa hyväksytty osaksi kulttuuriamme, mutta vanhempien ihmisten viinaongelmaa vastaan yritetään yhä epätoivoisesti pyristellä.

                      Viime aikojen monet järkyttävät nuorten tekemät valinnat ovat kuitenkin vavisuttaneet yhteiskunnassamme vallitsevaa ihanne kuvaa nuoruudesta elämän antoisimpana vaiheena. Mediassa on myös kirjoitettu siitä kuinka nuoret ovat jakautumassa entistä selkeämmin sosiaalisesti ja opintotiellä erittäin hyvin menestyviin sekä kummassakin "epäonnistuneisiin" yksilöihin.

Kun suru-uutinen Kauhajoen kouluammuskelusta kantautui korviini pohdin luonnollisesti ystävieni kanssa sitä mikä nuorisokulttuurissamme oikein mättää kun joudumme tällaisia tragedioita nykyään jatkuvasti todistamaan. Tuntuu, että nuorten tekemiä hirmutekoja esiintyy huomattavasti enemmän täällä pohjolassa kuin esim. Etelä-Euroopassa ja tuskin kukaan enää uskoo, että ilmiötä voisi kylmästi laittaa maassamme vallitsevan surkean sään ja "kaamoksen" piikkiin.

Mielessäni heräsi ajatus, että voisiko kulttuurissamme vallitsevan nuoruuden ihannoinnin ja sen kolikon kääntöpuolen, nuorten ahdistumisen taustalta löytää samoja lankoja? Nuoruuden vapaus on kytköksissä siihen, että nuorilta ei odoteta yhteiskunnassamme paljoakaan perhe-elämän suhteen. Eräs bangladeshilainen opiskelija, jonka kanssa antauduin viime talvena mielenkiintoiseen keskusteluun totesi, että Suomessa hänestä tunnutaan ajattelevan, että mitä vähemmän nuori on tekemisissä vanhempiensa kanssa, sitä itsenäisempi hän on. Samainen opiskelija laukoi kuitenkin tähän heti perään, että hänen kotimaassaan tämä ei ole itsenäisyyttä! Pojan kertoman mukaan kun bangladeshilainen teini saavuttaa täysi-iän odotetaan häneltä aivan uudella tavalla panostamista perheasioihin. Tässä vaiheessa ei enää riitä, että lapsi pitää huolta nuoremmista sisaristaan ja auttaa kotitöissä vaan hänen on myös osallistuttava perheensä varainhankintaan. Mitä enemmän nuori taas pystyy auttamaan perhettään, sitä enemmän hän saa osaksi arvostusta yhteiskunnassaan.

Bangladeshilainen formaatti kuulostaa suomalaisesta raskaalta. Onhan meillä varhaisaikuisilla jo kosolti paineita oman elämämme kuntoon saattamisen suhteen ilman, että soppaan kaipaisi vielä perhettä, joka myös haluaa oman osansa panostuksesta. Tämä näkökulma on perusteltu, mutta tarkemmin ajateltuna  tuntuu, että yhteiskuntamme ihanteet ovat ihmislajin luonnollisten sosiaalisten tarpeiden kannalta järin raadolliset. Kulttuureissa, joissa perheenjäsenten siteet ovat heikot, ihminen jää helposti yksin jos hänellä ei ole valmiuksia saada helposti ystäviä oman ikäluokkansa keskuudesta. Myös liika nuorille sallittu vapaus elää elämäänsä vastuuttomasti, voi ehkä joissakin nuorissa herättää tuntemuksia, että he eivät ole tärkeitä.

Mikään kulttuuri ei ole täydellinen, mutta ei myöskään muuttumaton. Etelän kulttuureissa perhekeskeisyyden hintana on naisten huono asema työelämässä. Kun ruoka on saatava joka päivä pöytään kahdesti, on monen äidin vaikea sovittaa tehtävää yhteen uran kanssa. Meidän tulisi kuitenkin ottaa oppia toinen toistemme kulttuureista jos haluamme ratkoa isoja yhteiskunnallisia ongelmia. Kun katsoo etelän suuntaan, tuntuu, että jonkin verran enempi perhekeskeisyys ei olisi suomalaisille haitaksi, eikä meidän edes välttämättä tarvitsisi mennä siinä niin pitkälle kuin Bangladeshissa. Yksi yhteinen ruokailuhetki perheen kesken päivässä, jonka aterian valmistukseen jokaiselta perheenjäseneltä vaadittaisiin oma panostuksensa olisi jo suuri muutos parempaan.

 

Aurinkoista syksyä kaverit. Kiitos jos jaksoitte lukea raapustukseni loppuun:)

Okei ystävät. Tässä tulee nyt ensimmäinen kehitysmaa-aiheinen tilitykseni, jollaisia ounastelinkin blogini kuvauksessa ennemmin tai myöhemmin kirjoittavani. Kärsin tällä hetkellä kyllä melkoisesta väsymyksesestä ja itseaiheutetusta särystä (Viron tuliaiskasseja tuossa juuri purin;D), että en tiedä onko tämä paras ajankohta kirjoittaa tälläisiä, mutta kun vuodattamisen himo iskee, niin se iskee..Ei sille mitään mahda.

Täytyy sanoa, että ennen kuin aloitin opiskelemaan kehitysmaatutkimusta, tiesin globaaleista ongelmista hyvin vähän. Nyt jälkikäteen tuntuu jopa uskomattomalta, kuinka selvillä sitä voi olla vaikka mistä Britney Spearsin toilailuista, mutta olla epätietoinen tulevaisuutemme kannalta niinkin keskeisistä asioista kuten esimerkiksi niistä lukuisista tekijöistä, jotka aiheuttavat väestönkasvun, jota ennen opintojani pidin suurimpana esteenä kehitysmaiden kehitykselle. Olen puhunut minulle läheisten ihmisten kanssa paljon Afrikasta ja ihmiskunnan pelottavasta tulevaisuudesta aina siitä lähtien kun köyhyys ja maapallon eriarvoisuus rupesivat minua mietityttämään. Keskusteluissa olen huomannut, että suuri osa tuntemistani ihmisistä pitää (niin kuin itsekin aiemmin pidin) väestönkasvua pahimpana globaalina ongelmana. Tämän kirjoituksen tarkoituksena on selventää miksi en enää ajattele niin. Tarkoituksenani ei ole saarnata tai muuttaa ihmisten mielipiteitä, koska tiedän, että näistä kysymyksistä voi aina olla montaa mieltä. Haluan kuitenkin nyt kehitysasioita enemmän pureskeltuani tuoda esille sen näkemyksen blogissani, joka pitää länsimaiseen yhteiskuntamalliimme syvälle juurtunutta suurkulutusta planeetamme uhkakuvien ja kehitysongelmien alkusyynä, koska se tuppaa mielestäni jäämään näiden asioiden yhteydessä turhan usein pimentoon. Ei liene epäselvää, että itse kannatan kyseistä lähestymistapaa, joka ei ole suoraan kehitysmaatutkimuksen vaan joidenkin alan tutkijoiden teoria.

Kun mietimme Afrikkaa, tulee monille ihmisille ensiksi mieleen avustusjärjestöjen ja sanomalehtien ahkerasti levittämät kuvat tummaihoisista nälkäänäkevistä lapsista, joita on PALJON. Aivan liian paljon suhteessa ruokamäärään jota heille olisi tarjolla! On totta, että väestönkasvu on suurinta juuri Afrikassa kuin myös nälkä, mikä on erittäin hankala yhtälö. Monet ihmiset ovat tietoisia siitä, että korkea väestönkasvu on seurausta köyhyydestä. Kun valtiolla ei ole varaa luoda toimivaa terveydenholto- ja sosiaaliturva järjestelmää, on vanhempien yksinkertaisesti pakko hankkia paljon lapsia. Kun moni jälkeläisistä kuolee ennen täysi-ikää on pelattava varman päälle, jotta edes kaksi jäisi henkiin pitämään huolta vanhemmistaan, kun he eivät itse enää pysty hankkimaan elantoaan. Usein ajattelu lopetetaan kuitenkin väestönkasvun yhteydessä tämän toteamiseen, vaikka älyttömän tärkeää olisi jatkaa ajatusleikkiä siihen miksi kehitysmaat ovat niin köyhiä. Kysymys on kinkkinen ja siihen on pätevimmänkään kehitysmaatutkijan mahdotonta antaa yksiselitteistä vastausta, sillä on monia asiaan vaikuttavia tekijöitä. Jokatapauksessa selvää on se, että länsimainen kerskakultus pitää yllä kehitysmaiden köyhyyttä. Se myös asettuu kolmannen maailman kehityksen esteeksi, koska meidän korkean kulutuksemme tähden maapallon ekologinen kantokyky romahtaisi nopeasti, jos etelä vaurastuisi bruttokansantuloltaan edes Turkin tasolle.

Mutta kuinka siis länsimaiset kulutustottumuksemme pitävät yllä kehitysmaiden köyhyyttä, ja toimivat siten välillisesti väestönkasvun aiheuttajina? Länsimaat joissa asuu yksi kuudesosaa maailman väestöstä(tai yksi seitsemäsosaa, whatever), kattavat viisi kuudesosaa maailman kulutuksesta. Jotta tämä olisi mahdollista, täytyy resurssien (siis hyödykkeiden, dollarien) virrata hyvin epätasaisesti pohjoisen ja etelän välillä ensiksi mainitun eduksi. Tämä asia on ainakin itselleni helpointa hahmottaa siten, että ajattelen afrikkalaisten työpanoksen rahana. Afrikkalainen pienviljelijä voi hyvänä vuonna ansaita parhaimmillaan 200 euroa, riippuen siitä mikä on kahvin ja muiden perushyödykkeiden maailmanmarkkinahinta tuona vuotena. Kyseinen ansio on kuitenkin minimaalinen siihen nähden miten paljon yrittäjä tuottaa perushyödykkeitä länsimaiden kulutettavaksi. Näin kunkin Afrikan maan resurssi, joka on tässä yhteydessä työpanos, valuu länsimaihin. Tämä resurrssien ns. pois tihkuminen tänne mahdollistaa taas sen, että me voimme ostaa sen edullisen kahvipaketin, ja juoda sen halvan hinnan tähden mokkaa niin paljon kuin sielu sietää. Tämä ilmiö näkyy oikeastaan kaikkien voimavarojen kohdalla, joita Afrikalla on olemassa. Oli kyseessä sitten malmilöydöt, työvoima tai teknologia, maailmantalouden "säännöt" toimivat niin, että kehitysmaihin jää aina vähiten. Ennen kuin vaatteita alettiin valmistaa kehitysmaissa oli niiden maailmanmarkkinahinta suhteellisen korkea. Kun tehtaita ryhdyttiin perustamaan myös länsimaiden ulkopuolelle 1950-luvulla laskivat niiden merkkien hinnat merkittävästi, jotka oli tuotettu etelässä.

Tässä vaiheessa saatta mielessä herätä kysymys, mikseivät afrikkalaiset esimerkiksi panosta suunnitteluun ja markkinointiin jos tuotannosta maksetaan niin huonosti. Liki vaiettu totuus on, että länsimaat ovat ikään kuin "valjastaneet" kehitysmaat vain tuottamaan perushyödykkeitä. Ostovoima on lännessä ja täällä peritään sitä kovemmat tullit kehitysmaiden tuotteilta, mitä pidemmälle tuotetta on kehitetty. Mitä jalostetumpi tuote, saatikka sitten valmis hyödyke (esim. kahvilaatu joka kuuluu jollekin afrikkalaiselle yhtiölle) sitä korkeampi tulli. Tälläisten pitkälti valmiiden tuotteiden tuottaminen on siis tällä hetkellä kannattamatonta kehitysmaille ja siksi ne nöyrtyvät tuottamaan vain perus raaka-aineita (tämä perushyödykkeiden tuotto pätee juuri kaikista köyhimpiin maihin). Niin kauan kuin länsimailla siis on ostovoima, on sillä myös valta sen suhteen missä raha haisee.

Korkea kulutus ja kerskaileva elämäntyyli aiheuttavat monia ympäristöongelmia, kuten varmasti kaikki tietävätkin. Niin korkeilta päästöiltä, merten kalojen järkyttävältä vähäisyydeltä kuin myös maapallomme keuhkojen (sademetsien) kaatamiselta olisi kaikelta voitu välttyä dramaattisessa mittakaavassa, jos osaisimme elää vaatimattomammin. Niin monen brasilialaisen ei tarvitsisi yrittää hankkia elantoaan rauhoitettujen metsien kaatamisella, jos resursseja jäisi enemmän sinne. Tällöin ostovoimaakin olisi alhaalla enemmän ja sitä kautta työpaikkoja paikallisille, eikä heidän täten tarvitsisi lähteä sankoin joukoin puita kaatamaan.

Länsimaisten päättäjien on todella mietittävä tulisiko tätä kulutukseen perustuvaa yhteiskuntamalliamme muuttaa. En usko, että muuten väestönkasvua saadaan taltutettua ja sen myötä aavikoitumista sun muita isoja ongelmia ratkaistua. Sitä paitsi onko tämä kaikki materia nyt erittäin ajankohtaiseksi tulleen ekologisen kestämättömyyden väärti?! Minä sanon, että ei ja näin sanovat myös asiaan perehtyneet tieteelliset tutkimukset, joiden mukaan tietyn pisteen jälkeen, jossa perustarpeet on tyydytetty ei materia enää lisää ihmisten onnellisuutta.

Kiitos jos jaksoit lukea tekstini loppuun ja anteeksi lukuisat kirjoitusvirheet. Olen niin väsynyt, että niitä on tässä merkinnässä varmasti jopa enemmän kuin tavallisesti. Otan ilolla vastaan kommentteja ja myös kritiikkiä tekstistäni! Päämääräni on herättää keskustelua:)

ps. En halunnut sanoa tekstilläni, että kulutus pitäisi yksin omaan jakaa maiden kesken tasapuolisemmin. Se mitä haluan sanoa on, että ihmiskunnan tulisi kokonaisuudessaan vähentää kulutustaan, sen lisäksi, että sitä pitäisi myös jakaa pohjoisen ja etelän välillä kristillisemmin. Muuten väestönkasvua ei saada taltutettua.

pps. Voin kuvitella, että moni teistä miettii, että mitä se Julia siinä saarnaa kulutuksesta kun se itsekin omistaa aivan liian monta laukkua, kodinkonetta jne. Täytyy myöntää, että totuttelen tässä itse vasta elämäntyyliin jossa yritän ostaa vähemmän jne. Paljon on vielä opittavaa, mutta paljon on myös jo opittu:)

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Elettiin vuotta 2004, kun jätin tutun ja turvallisen Helsingin ja suuntasin kymmeneksi kuukaudeksi oppilasvaihtoon Etelä-Saksaan, Baden-Württenbergin osavaltioon. Kun sain ensimmäistä kertaa tietää, että päätyisin kahdenkymmenenviiden tuhannen ihmisen asuttamalle paikkakunnalle, en voinut olla miettimättä miten ihmeessä saisin koko vuoden maalaismaisemissa kulutettua. Ympäristön muutos oli kuitenkin melkoinen. Olen Helsingin kasvatti ja Sankt Georgenissa oli vain yksi koulu. Tästä johtuen kaikki käytännössä tunsivat kaikki.

                      Kun ensilumi satoi Schwarzwaldin vuorille minulle selvisi kuitenkin melko nopeasti kuinka tulisin aikani Saksan maalla viettämään. Koulukaverini ja sisarukseni olivat lumen tulosta innoissaan sillä he pääsisivät vihdoinkin avaamaan laskettelukauden. Muiden fiilistellessä talven tuloa manailin mielessäni, etten koskaan ollut lautaillut tai kokenut edes olevani "snoukka tyyppiä". Kun koulutoverini kävivät jatkuvasti paikallisella Feldberg rinteellä huomasin, että lumilautailu oli paikkallisnuorten tärkein tapa viettää aikaa yhdessä...siis kylän orkesterin lisäksi tietenkin. Kun soittimet varsinkaan eivät kiinnostaneet, mutta halusin kuitenkin kiihkeästi saada kavereita ja integroitua kouluporukkaan ajattelin, että voisinhan edes yrittää pysyä mokoman kapistuksen päällä. Eihän minun tarvitsisi sitä sen kummemmin oppia! Pääasia olisi, että saatoin mennä muiden mukaan mäkeen ja näyttää, etten ollut passiivinen pohjolalainen, joka vain kömpii talven tullen koloonsa.Kun kerroin tästä isäntäperheeni äidille oli hän innoissaan ja paljasti ilmoittaneensa minut jo lumilautailukurssille. Tunsin kylmän hien otsallani. Olin kuvitellut opettelevani laskemaan kavereiden opastuksella, EN isossa ryhmässä jossa nolaisin taatusti itseni. Sain kuitenkin väkinäisen hymyn väännettyä kasvoilleni ja yritin psyykata itseäni ajattelemalla, että eihän se voisi niin kamalaa olla...Eihän?!

                      Ei niin, se oli kamalampaa. Kun kurssi alkoi huomasin, että olin seitsemäntoistavuotiaana sen ainoa yli yksitoista vuotias osanottaja. Kurssin pyörittäjät taas olivat minun ikäisiäni tai vanhempia poikia (pahimmat mahdolliset paineet siis;)). Lapset oppivat tietenkin heti miten homma toimii, kun minä taas sain korkeintaan muutaman kurvin aikaiseksi kunnes jälleen kellahdin kumoon. Vaikka laskeminen tuntui aluksi kamalalta, huomasin kuitenkin, että alakoululaisten iloiset kasvot heidän kehittyessään uuden harrastuksen parissa saivat myös minut innostumaan lajista. Halusin kokea saman "flown" ja osoittaa itselleni, että olisin sittenkin "snoukka tyyppiä". Kurssin jälkeen ryhdyin lähtemään koulukavereideni mukaan Feldbergille. Olin aina se jota odotettiin ja se joka kaatuili hississä, mutta raikas ilma, kauniit maisemat ja tottakai kivat kaverit tekivät sen, että suhteeni lumilautailuun oli aika ristiriitainen. Toisaalta se teki minut onnelliseksi ja sai koti-ikävän unohtumaan. Toisaalta taas tuntemaan oloni kömpelöksi.Kun palasin Suomeen ajattelin jättäväni harrastuksen sikseen. Eihän se olisi enää sama asia ilman Saksalaisia kavereitani! Kuitenkin isäni halusi ostaa minulle laudan ja buutsit enkä tohtinut panna vastaan ja niin harrastukseni jatkui.

                      Olin todellakin hyvin hidas oppimaan laskettelun. Lumilautailun rentous, sen sosiaalisuus sekä yhteys luontoon eivät silti päästäneet minua otteestaan. Vasta viime talvena koin ensimmäistä kertaa oloni rinteessä varmaksi, ja rakastuin tuohon vauhdin tunteeseen jota ennen niin pelkäsin. Kun laskee kovaa mäkeä alas ja vetää sopivan kokoisesta hyndästä tuntuu, ettei tarvitse ajattella mitään muuta ja on vapaa. Nyt haluan kokea tuon fiiliksen yhä uudelleen ja uudelleen. Vuosi Saksassa oli henkisesti raskas. Oli ikävä kavereita, Helsinkiä ja perhettä, mutten luopuisi ikinä tuosta ajasta sillä uusi ympäristö opettaa uusia asioita itsestä. Kokemukseni Saksassa myös opetti minulle kaksi merkittävää asiaa harrastamisesta, jotka minun piti kokea käytännössä ennen kuin pystyin ne sisäistämään. Harrastamisessa ei ikinä tarvitse miettiä sitä kuinka se sopii just sulle tai mitä muut susta ajattelee. Siinä on kuitenkin loppujen lopuksi aina kyse siitä, että haluaa antaa itsellensä jotakin. Tässä mielessä ajattelen, että harrastaminen on tietyllä tapaa hyvin henkilökohtaista. Toinen opetus minulle oli, että mitä vaikeammalta jokin asia aluksi tuntuu oppia, sitä antoisampi ja palkitsevampi se voi olla. Rohkaisen siis kaikkia kokeilemaan jotakin uutta mikä kiehtoo, mutta tuntuu samalla jotenkin vieraalta. Saatat yllättyä siitä kuinka se onkin juuri just se sun juttus:).

Tänään tapahtui töissäni otain, mikä innoitti minua aloittamaan vihdoin oman blogin. Se oli lyhyt hetki, mutta kosketti nuorta kioskityöläistä syvästi. Työskentelen siis yhdellä Helsingin vilkkaimmista paikoista myyjänä ja tästä johtuen asiakaskuntamme on erittäin värikäs. Päivittäin meillä asioi, niin äveriäitä rouvas henkilöitä, jotka yrittävät kaivaa lompakkoaan pidellen samalla neljää Stockmannin ruokakassia, kuin myös köyhiä itäeuroopasta tulleita kerjäiläisiä, jotka ostavat aina kahvinsa kymmenen ja viiden sentin kolikoilla. Muutenkin asiakkaisiimme kuuluu paljon ulkomaalaisa. Ei varmasti löydy monenkaan maan kansalaista, jota en muista koskaan palvelleeni!

Kioskillamme käy etenkin paljon Afrikkalaisia nuoria, joista useimpien kasvot ovat jo puolen vuoden urallani käyneet erittäin tutuiksi. Kun kaksi nuorta edeltä mainitusta maanosasta kotoisin olevaa miestä (molemmat kanta-asiakkaita) tänään saapuivat tiskin eteen olin juuri palvelemassa iäkkäämpää Sudanilaista miestä. Tämä varmaankin jo kuudenkymmenen ikävuoden saavuttanut herra oli kasvonpiirteiltään lämpimän oloinen ja toi mieleeni YK:n entisen pääsihteerin Kofi Annanin. Kyseinen herra ei ollut minulle ennalta tuttu ja luulen, ettei hän kioskillamme montaakaan kertaa ole asioinut. Samalla kun siis tarkastin hänen pelikuponkejaan ilmestyivät nämä kaksi "Kofi Annania" kopiota huomattavasti nuorempaa afrikkalaista tiskille. Minua hieman harmitti, että he tulivat juuri sillä hetkellä kun jouduin pitämään katseeni veikkauskoneessa, sillä olen kuullut työkavereiltani (varsinkin vanhemmilta työntekijöiltä) paljon juttua siitä kuinka nämä ulkomaalaiset 50'cent kopiot tuppaavat usein varastamaan. Itse en kuitenkaan vastaavaa ikinä ollut joutunut todistamaan ja tästä johtuen keskityin pian näpistelyä ajateltuani taas täysipainoisesti työhöni painaen ennakkoluulot pois mielestäni. Säheltäessäni siinä "Annanin" pelilappusten kanssa kuulin kuinka nuoret kysyivät mieheltä englanniksi, mistä hän on kotoisin ja kuinka hän on saanut niin isot rahat pelaamiseen. En kuitenkaan kuullut mitä Annan vastasi tai mistä he juttelivat tästä eteenpäin, sillä jouduin niittailemaan voittotositteita niihin yhtenevien kuponkejen kanssa (huom tämä vaatii tarkkaavaisuutta:D olen monesti sekoittanut lappusia keskenään).

Kun lopulta olin valmis toimituksessa kävelin muutaman askeleen pelikoneelta takaisin kassalle kertoakseni miehelle mitä hän oli voittanut, sekä kuinka paljon olisin velvollinen pulittamaan uusista pelikerroista. En kuitenkaan ehtinyt edes avata suutani ennen kuin  "Annan" sanoi erittäin tiukasti, mutta kuitenkin ääntään korottamatta nuorille miehille (gangstoille), että heidän tulisi pistää ne tavarat takaisin hyllyille, jotka he olivat varastaneet. Tämän käskyn kuullessani seisoin vain kassan takana ihmeissäni kuin tollo ja yritin miettiä miten toimia. Soittaisinko vartiat, huutaisinko, että painukaa muualle ja takas ei ole tulemista, vai liittyisinkö "Annanin" kanssa yhteiseen kuoroon vaatien, että laittakaa nyt JA HETI ne varastetut tuotteet takaisin hyllylle. Päädyin nopean harkinnan jälkeen viimeiseen ratkaisuun. Gangstat eivät kuitenkaan myöntäneet minulle näpistystään vaan virnuilivat ja naureskelivat ylimielisesti. Tästä "Annan" hermostui kovin ja otti toista kiinni taskusta ja veti sieltä jenkkipussin läiskäisten sen kyllästyneen oloisesti tiskille. Tämän jälkeen  hän katsoi minua ilmeellä "mitä minä sanoin" näyttäen samalla surulliselta. Edelleen jätkät naureskelivat ja toinen jolla ei ollut purkkapussia taskussaan (ainakaan niin, että olisin nähnyt) halusi ostaa geisha patukan. Myin sen hänelle ajatellen tyhjää, ikään kuin olisin toiminut refleksiivin omaisesti vaikka Annan sanoikin, että tyypillä oli kaksi samanlaista taskussaan lisää. Yritin käskeä tämän kuultuani syyhkijöitä laittamaan loput varastetuista tavaroista takaisin, mutta auktoriteettini (mikä auktoriteetti:D) ei kuitenkaan 50'centtiin ja Aekoniin "yllättäen" purrut.  Kun kaksikko ei totellut minua "Nelson" heristeli heille jo huomattavasti vihaisemmin sormeaan, hoeten samalla yhä uudestaan lausetta "don´t you ever steal again, because when you do that you harm all the people from Afrika, because finns will think that all Afrikans behave like you". Jätkät jatkoivat kuitenkin edelleen virnuiluaan ja itse yritin sanoa väliin jotain sellaista kuten "tänne ei sitten ole todellakaan enää tulemista" jne. Kun he vihdoin kääntyivät kannoillaan tuli toinen pojista tiskille kurottaen kasvonsa melkein kiinni omiini sanoen Annaniin viitaten "he's from Sudan, so he talks shit. "Painu helvettiin", minä puolestani vastasin hänelle erittäin "diplomaattisesti" sillä en keksinyt mitään parmepaakaan sanottavaa.

Kun näpistelijät olivat poistuneet ja jäin "Annanin" kanssa kahden huomasin kuinka surullinen hän tilanteesta oli. Miehen maksaessa minulle veikkauksiaan totesi hän, ettei ihmettele, että Suomalaiset ajattelevat Afrikkalaisista pahaa. Tähän vastasin, etten itse ainakaan ajattele ja yritin ilmaista kiitollisuuttani ja arvostustani sitä kohtaan kuinka hän tilanteessa toimi. Hän ei rähissyt jätkille vaan yritti puhua heille järkeä päähän ja piti rehellisten oman maan kansalaistensa puolia. Taistelu sopeutumisesta Suomeen täytyy tuntua miltei voittamattomalta tuosta vanhasta ja viisaan oloisesta Sudanilaisesta. Koko sydämestäni tietenkin toivon, että hän sen voittaisi....:) Miehen mitta ja isänmaallisuus punnitaan juuri tuon tilanteen kaltaisissa pienissä teoissa. Toivon, että seuraavan kerran kun menen Viroon ja nään kuinka Suomalainen risteilyalukselta Tallinnaan eksynyt henkilö virtsaa keskelle vanhan kaupungin katua, riittäisi minullakin rohkeutta osoittaa tilanteesta kärsiville paikallisille, että me kaikki Suomalaiset emme todellakaan ole tuollaisia!!!